On keskiviikko. Maanantain ja tiistain olen jostain ihmeen syystä yrittänyt pitää itseni kiireellisenä. Tänään ahdistaa. Olen väsynyt. Tuntuu kuin mun rinnan päällä olis iso tiiliskivi, joka painaa rintalastaa kasaan. Tuntuu myös, että oksennan aivan just.
Viime ja edellisviikon oon vaan nukkunut. Nukkunut ja käynyt töissä. Pinnistellyt, että vielä tää ja tää pitää hoitaa. Nää on pakko saada tehtyä. Sit tuli tuo Maanantai, kun sun pinnistely ei enää riittänyt. Mä oon niin vihainen itselleni siitä. Siitä, että sä niin sanotusti luovutit, kun sä et jaksanutkaan. Tuntuu, että kaikki mitä sä oot elämässäs tehnyt, on ollut turhaa. Sä oot vähän niinkuin epäonnistunut siinä mitä sä teet ja missä sä oot ollu oikeesti tosi hyvä, mutta koska tässä on nyt kerran käynyt näin, niin ootko sä oikeesti ollut hyvä työssäs?
Avatakseni hieman tätä kirjoitusta, mistä ei ulkopuolinen välttämättä saa selkoa, mistä on kyse. Mä olen väsynyt. Sen sanominenkin saa mut todella pieneksi ja mitättömäksi. Alkaa itkettämään ja ahdistamaan. Oon yrittänyt miettiä, mistä tää kaikki johtuu, miten mä voin muka olla näin helvetin väsynyt.
Viimeisen vuoden oon mennyt jo ns. säästöliekillä. Viime kevättalvella tuli eka sysäys siihen, että mä en jaksa. Kävin työterveydessä ja siitä psykologilla kolme kertaa puhumassa. Siellä tuli jotenkin sellainen fiilis, että ”eihän tässä mitään, kyllä mä pystyn tähän. Eihän mulla oo oikeesti mitään hätää ja ehkä mä vaan kuvittelin tän kaiken liian vakavaksi”. Sairauslomaa en ottanut vastaan, mä en oo niin heikko, että lähen semmoseen. Aloin ettimään töitä muualta, halusin muutosta, kun ei työssä otettu vakavasti. Päätin, että vielä tää ja tää pitää hoitaa. Ajattelin, että: ”Kun mä vielä tuohon asti oon ja tuon vielä hoidan ja saan tän päätökseen niin sitten, sitten mä lähden”. Ajattelin, että mun täytyy saada toiminta siihen mallille, että multa ei jää mitään tekemättömiä projekteja, hankkeita mitä jonkun toisen pitää sitten saattaa päätökseen. Se, että on selvät sävelet sitten kun mä nostan kytkintä. -No nyt ollaan tässä, eipäs lähdettykään..
Opiskeluvuodet
Mä oon yrittänyt miettiä, mistä tää johtuu. Miks mä tunnen tältä. Kelasin elämääni taaksepäin ja oon yrittänyt ymmärtää. Vuonna 2010 oon valmistunut ammattikoulusta. Pääsin siitä heti töihin ja tein pitkiä päiviä ja huippuja projekteja. Pääsin ammattikorkeeseen vuonna 2012. Vedin neljän vuoden koulun kolmeen vuoteen 273/240 opintopistettä, joista hyväksilukuja oli max 10 opintopistettä. Tämä kiriminen siksi, että opintovapaata oli myönnetty töistä kolmeksi vuodeksi, joten siinä oli mun tavoite. Ajattelin myös, että siellä työpaikalla asiat vaikeutuu, jos en pysy tavoitteessa. Koulun ohella kävin töissä 3 krt viikossa. Toimin vielä über-aktiivisena kansainvälisenä tutorina. Halusin ottaa kaiken irti kolmeen vuoteen mitä ammattikorkea mulle tarjoaa.
Ensimmäinen näkyvä romahtaminen tuli keväällä 2014. Olin vetänyt siihen mennessä koulun siihen malliin, että normaalisti lähdin klo 8 kouluun ja tulin töistä klo 21 himaan. Siinä välissä bändireenit tai kokouksia, mitä milloinkin. Keskiviikkoisin piti käydä opiskelijabileissä näyttämässä naamaa. Viikonloppuisin, jos perjantaina käytiin baarissa opiskelijakavereiden kanssa, nukuin lauantain ohi ja heräsin sunnuntaina iltapäivällä. Tällä kaavalla mentiin kevääseen 2014. Luokkakaveritkaan ei oikein ymmärtänyt, mikä oli homman nimi ärtyneen olemuksen takana. Kävin normaalisti koulussa haamuilemassa ja puskemassa tentit ja kurssit läpi, mutta onneksi psykologilla kerran viikossa sen jälkeen kun romahdin. 2,5kk kävin psykologilla n. joka toinen viikko. Fiilis alkoi olemaan parempi ja jaksaminen helpottui. Käytiin asioita läpi ihan lapsuudesta saakka, jolloin aloin ymmärtämään joitain asioita, miksi käyttäydyin jollain tavalla ja asioita joita en ollut ees ajatellut sen kummemmin. Toukokuun alussa sovittiin psykologin kanssa, että vietän kesän tekemällä vaan sellasia asioita mistä itse tykkään.
Psykologin vaihto oli virhe
Ja niin se meni, elämäni paras kesä. Kolme kuukautta tein asioita, joista nautin. Näin ystäviä, kävin festareilla töissä ja asiakkaana, kiertelin sielä sun täälä ja päätin asioita hetken mielijohteesta, että ”nyt mä teen tän ja nyt mennään!” Syksy 2014 meni paremmalla olotilalla, mutta hieman nuutuneena kuitenkin edelleen. En ollut aivan oma itseni vielä. Kesän aikana kouluterveydenhuolto oli vaihtunut, mutta oltiin sovittu psykologin kanssa, että hoitosuhde säilyy seuraavan psykologin kanssa. Vaihto oli virhe. Odotin, että asiat jatkuvat siitä mihin ne on jäänyt. Ei jatkunut. Häntä ei kiinnostanut, kun aloin kertomaan miten kesä on mennyt, vaan alkoi tekemään suunnitelmaa siihen, miten saan opinnot loppuun kevääseen mennessä. Tunnin jälkeen olimme molemmat sitä mieltä, että meillä ei ollut enää tarvetta tavata uudemman kerran. Vedin roolin päälle, että kaikki on ok.
Syksyllä 2014 yritin kirjoittaa opparia. Se oli ainoita isoja kokonaisuuksia, mitä multa puuttui enää harjoittelun lisäksi. Aivan täyttä tuskaa. Tuntui, ettei sun pää toiminut sen tekemiseen. Marraskuun lopulla sain tiedon, että lähden keväällä kolmeksi kuukaudeksi vaihtoon tekemään viimeisen harjoittelun. Tein kaikki loput kurssit ennen sitä ja opparia väsäsin vielä vaihdossakin. Toukokuun puolessa välissä 2015 palatessani Suomeen rutistin opparin loppuun, muutin uuteen asuntoon ja aloitin työn vanhassa työpaikassa. Kaikki yhtäaikaa rysäyksellä, kun en ollut edes käsitellyt vielä ulkomaan vaihtoakaan loppuun. En muista tästä ajasta kovinkaan paljon. Olin päivät töissä ja yön tein opparia ja kesäkuun ekan viikon aikana mulla oli oppari theseuksessa ja tutkintohakemus tehtynä.
Rakastan työtäni
Siitä jatkettiinkin sitten tähän hetkeen. En ole sitä vielä päässäni sen kummemmin käsitellyt. Rakastan mun työtä yli kaiken ja haluan tehdä kaiken suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti alusta loppuun saakka. Mulla on oma tapa miten teen työni ja oon antanut sille 110% aina. Mä oon tuntenut, että oon oikeesti hyvä siinä mitä mä teen. On jotenkin sellanen leima otsassa missä lukee, että ”kyllä tuo likka tekee”. Jollain lailla sä oot halunnu tulla myös nähdyksi ja näyttää kuinka hyvää duunia se on, koska sen työn arvostus yleisesti on vähän mitä on.
Sitä vetää ihan satalasissa niin pitkään vilkuilematta sivuille tai edes taaksensa kunnes se seinä tulee vastaan ja sit sattuu. Mä olen vihainen itelleni siitä, et se seinä tuli vastaan. Mutta myös siitä, ettei kukaan sanonut, että sun täytyy huoltaa ittees myös ja käydä vähän varikolla välillä. Kun sitä ei tullut, niin minä vaan tein, vaikka vaihde meni koko ajan pienemmälle. Sitä tunsi olevansa niin yksin sen olotilan kanssa. Kun siitä vihdoin keväällä sai rohkeutta sanoa ääneen, että mä oon väsynyt, niin sitä ei sillälailla ihmiset aina osaa ottaa vakavasti. Tuli semmonen fiilis, että no helvetti, mennään sitten vaan. Se, että sua pidetään ihan itsestäänselvyytenä.
Väsymys alkaa tuntua ja helpotkin asiat vievät voimia
Jossain kohtaa sitä alkaa huomaamaan todella, että jotain pitää varmaan tehdä, kun sun kroppakin alkaa näyttämään, että nyt mennään huomattavasti punaisen alueen tapissa ja ainut mitä sä päivilläs teet on nukut mitä pystyt ja käyt töissä. Töissä helpotkin asiat alkaa viedä voimia, kun sä vaan tuijotat ruutua, kun sun pää ei tajua mitä sun täytyy tehdä päästäksesi valikkoon tai tiedostoihin. Tilanteet, missä sun pitäisi olla läsnä, et pysty antaa itestäs kaikkea, et pysty keskittymään 100% siihen hetkeen. Viikonloput koomaat syljeskellen kattoon ja kaupassa käyti on saavutus, koska se ahdistus on niin kova, kun sielä tulee kuitenkin tuttuja vastaan.
Se kun sä koomaat himassa, niin se todellakin tarkoittaa sitä. Sun asunnosta tulee mörköluola. Sä et jaksa täyttää astianpesukonetta, pestä pyykkiä, huolehtia muutenkaan edes kodista, vaikka sä oot siellä koko päivän. Laskujen maksaminen on jotain ylitsepääsemätöntä paskaa. Sitten kun sun läheiset pyytää sua tekemään vapaapäivinäsi jotain, sä ahdistut niin kovasti, että voit jopa suuttua siitä. Joku kaveri suunnittelee reissua ja kyselee lähtisitkö sä mukaan ja sun mielipidettä asioihin, niin sä et pysty siihen, koska sua ahdistaa edes suunnitella mitään ns. ”ylimääräistä”. Se kun sä et jaksa nähdä edes sun kavereita ja kun niitä näkee, sä oot ihan poikki sen jälkeen. Ja ai että, kuinka voi ottaa päähän ne ihmiset jotka hehkuttaa varsinkin somessa kuinka elämä on ihanaa ja kuinka ne on löytäny sisäisen rauhan ja kuinka ne arvostaa elämää, pieniä asioita – for real Haista vaikka paska.
Ajoittain sun rintaa puristaa niin kovaa, että tekis mieli oksentaa ja se tinnittävä päänsärky, jota on kestänyt jo pari kuukautta alkaa olla sun tavaramerkki. Sä oot niin väsynyt, että sun ainut harrastus -kuntosali, mitä voit työltäs harrastaa, jää myös koska sä et vaan yksinkertasesti jaksa. Se harrastus mikä on ollut osa syy siihen, että oot puskenut näinkin pitkälle, kun oot päässyt purkamaan päivän pölyt sinne. Nyt sä et vaan jaksa sitäkään ja se, että siellä on ihmisiä. Se, että sun pitää ehkä puhua jonkun kanssa siellä. Ei kiitos. Sä voisit nukkua kellon ympäri helposti. Ainut ongelma siinä on, että saat nukuttua kerralla 1,5-2h putkeen kunnes heräät hetkeksi ja taas mennään.
Sitä on niin duracelina, että pää menee ihan ylikierroksilla vaikuttaen sun kroppaan jo niin pahasti, että tunnet jopa sydämen lyöntis koko ajan. Kuin sydän pyrkis ulos rinnasta. Pahin on ehkä se, että vaikka kuinka pinnistelet ihmisten seurassa olemalla se iloinen ja vahva nainen, niin aina sielä on joku perkele jossain vaiheessa joka on tarkkaillut sua hetken ja kysyy: ”Hei, miten sä oikeesti niinku voit?” Noinkin peruskysymys saa saman tien sut romahtamaan sisäisesti. Tekis mieli mennä maahan makaamaan sikiöasentoon ja vaan kadota.