Tuuli 49v, “Kotihelvetistä työhelvettiin ja takaisin”

Kun jollain elämän osa alueella on vaikeaa, voi toinen kuitenkin kannatella paljonkin hyvin toimiessaan. Kun töissä on rankkaa, niin vastapainona perhe, ystävät, harrastukset antavat energiaa. Tai jos kotona on ongelmia, mutta työ on innostavaa ja antoisaa, niin se voi tarjota kovin kaivattua lisähappea ja hyvät työkaverit positiivisia ihmiskontakteja, jolloin henkilökohtaisiin haasteisiin saa vähän hengähdystaukoja. Kun raskaita koettelemuksia osuu niin henkilökohtaiseen kuin työelämäänkin, niin ihminen on äärimmäisen kovilla. Valitettavasti tällaiset tilanteet ovat kuitenkin hyvin yleisiä. Osittain siksi, että ongelmat yhdellä elämän saralla helposti heijastuvat toiseen, mutta myöskin täysin toisistaan riippumatta vaikeat ajat ihmisen eri rooleissa, osuvat helposti samaan kohtaan.
Tämä on keski-ikäisen naisen rankka tarina. Onneksi onnellisella lopulla.

 

Elin pitkään ahdistavassa avioliitossa. Mieheni oli mustasukkainen alkoholisti ja hän käytti psyykenlääkkeitä. Jouduin tekemään tiliä penneistä. Kuitenkaan hänen kulujaan ei ollut hyvä kysellä, ellei halunnut kuulla huutoa ja kiroilua loppupäivää. Minun oli koko ajan oltava tekemässä jotain ja illalla tehtävä selko tekemisistäni. Tai oltava valmis tekemään niin. Kun sitten kerroin tekemisistäni hänen kysyessään, niin vastaus oli: ”JOO JOO JOO!” ja vähän lisää kiroilua, huorittelua ja tappouhkauksia. Jos kampasin hiukseni ja puin puhtaat vaatteet päälleni lähtiessäni kauppaan, olin menossa huoraamaan. 

Tätä kesti aivan liian kauan. Olisinkin lähtenyt jo aikoja sitten, mutta minut on kasvatettu niin, että jos jotain lupaa, se on pidettävä. Olin luvannut, joskin painostettuna ja vasten omaa haluani, mennä hänen kanssaan naimisiin ja rakastaa sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Kun lopulta ymmärsin, ettei se vain onnistu, hän oli saanut minusta otteen. Jos jättäisin hänet, hän pitäisi huolen, etten koskaan enää näkisi lastani. Valitettavasti minulla oli syytä uskoa, että hän olisi siinä onnistunut.

En saanut tavata ystäviäni, en saanut kirjoittaa heille, koska olin kirjettä lukiessani paljon onnellisemman näköinen, kuin koskaan hänen seurassaan. – Mistähän mahtoi johtua, ei varmaan koskaan tullut hänelle mieleen vilkaista peiliin. Muutuin hiljaiseksi. En saanut olla hänen kanssaan eri mieltä, en edes samaa mieltä, ellen käyttänyt täsmälleen samoja sanoja, kuin hän oli käyttänyt. Aikaisemmin lauloin ja tanssin kotonani, hymyilin kaikille ja nauroin. Avioliiton myötä aloin sulkeutua. En saanut puhua toisille, en hymyillä edes naispuolisille, koska saatoinhan olla lesbo. En saanut nauraa kenenkään vitseille, koska se oli flirttailua. Ainoa, mitä sain tehdä ja mitä oli tehtävä aamusta iltaan, oli työtä. Kun olin saanut siivottua, mies tuli ja heitti tavarat ympäri. Olin siivonnut pöydän puhtaaksi, mies kaatoi sen päälle kasan likaisia ruuveja, nauloja ja muuta rakentamisessa käytettyä tavaraa ja käski minun järjestellä ne. Mikään ei koskaan ollut hänen syytään. Jopa se, että hän jäi kiinni humalassa ajamisesta, oli minun syyni.

Pakersin elämässä eteenpäin. Tuntui, kuin minulla olisi ollut monta numeroa liian isot saappaat, joihin oli kaadettu vettä. Kuin päälläni olisi ollut niin pieni paita, että hengittäminen oli vaikeaa. Olin helpottunut, kun sain käydä töissä. Työmatkat olivat omaa aikaani, töissä oli asiallisia ihmisiä. Kunnes jouduin sellaiseen työpaikkaan, jossa oli työnjohtajana työpaikkakiusaaja. Hän otti minut hampaisiinsa välittömästi. Hän oli todella hyvä työpaikkakiusaaja; häntä oli mahdoton saada kiinni ja firman omistaja arvosti häntä. Kaikki, jotka olivat joutuneet kiusaajan hampaisiin, olivat omistajan mielestä huonoja työntekijöitä. Siinä syy, että pomo kohteli heitä huonosti. Olin tässä työpaikassa runsaan vuoden, jonka aikana masennukseni ”puhkesi kukkaan”.

Siihen asti olin voinut hengittää työpaikalla ja työmatkoilla, nyt minulle jäi aikaa vain työmatkojen verran. Toivoin niiden kestävän ikuisuuden, mutta ne loppuivat aina. Kotihelvetistä siirryin työhelvettiin ja takaisin. Saatoin istua kellarissa tuolilla ja keinuttaa itseäni edestakaisin. Päässäni ei kulkenut ensimmäistäkään ajatusta. Olisin halunnut huutaa ja itkeä, mutta itku ei tullut. Toivoin saavani kuolla. Mikä tahansa olisi ollut parempi, kuin se elämä, jota elin.

Lopulta hain apua työterveyslääkäriltä, koska aloin vapista kauhusta aina nähdessäni pomoni. En pelännyt niinkään häntä, kuin itseäni. Pelkäsin tekeväni hänelle jotain, niin sakea viha nousi häntä kohtaan heti, kun hän tuli silmiini. Minut ohjattiin mielenterveystoimistoon ja yksityiselle psykiatrille. Sain sairaslomia viikon-parin pätkissä ja lopulta kuukauden-kahden jaksoissa. Lopulta pomo soitti ja kysyi, olenko jossain vaiheessa tulossa takaisin töihin. Vastasin, etten voi työskennellä samassa firmassa hänen kanssaan. Parin päivän kuluttua oli työsuhteeni purettu.

Olin pitkään sairaslomalla, mutta se ei parantanut tilannettani kovinkaan paljoa, sillä nyt jouduin olemaan kotihelvetissä koko päivän. Aloin juoda. 

Pelastuksekseni tuli se, että puolisoni muutti lepuuttamaan omia hermojaan mökille ja sain aikaa koota itseni. Aloin toipua. Viimein tuli päivä, kun katsoin sitä hirvittävää kaatopaikkaa, joksi kotini oli muodostunut, koska mitään ei saanut heittää pois. Totesin, etten voi jatkaa näin. Hain avioeroa ja pääsin töihin toiselle paikkakunnalle. Elämäni lähti ylöspäin, kuin raketti! Opiskelin ammatin, sain töitä, pystyin maksamaan velkani pois ja aloin saada rahaa säästöön. Puolisoni käytti paljon aikaansa vakuuttaakseen minut siitä, että ilman häntä en selviäisi taloudellisesti. Onneksi en uskonut sitä koskaan. Hän yritti vielä jonkin aikaa avioeromme jälkeen häiritä elämääni, mutta huomasi lopulta, etteivät hänen myrkylliset lonkeronsa enää yltäneet minuun ja antoi periksi.

Jälkeenpäin ajatellen, niin raskas vaihe, kuin tämä elämässäni olikin, se oli tavallaan hyväksi. Ilman sitä, olisin edelleen naimisissa sen hirviön kanssa. Olisin luultavasti alkoholisoitunut ja varmaankin aina välillä psykiatrisessa hoidossa, ellen peräti vankilassa taposta tai sen yrityksestä. Nyt pystyn myös omalla tavallani ymmärtämään niitä, jotka ovat parasta aikaa masentuneita.

Muistakaa, masennuksesta voi parantua. Se vaatii masennusta tuovan painolastin poistamista, mutta se on mahdollista.