Niin kauan kun jatkaa töissä käymistä, huolimatta siitä kuinka huonovointinen ja/tai tehoton siellä onkaan, on helppo pitää itseään normaalina. Ja tuntuu, että muutkin pitävät. Ajatellaan helposti, että työelämä nyt vain on nykyään kaikkialla tällaista ja sen tahdissa on vain pakko pystyä sinnittelemään.
Tuntuu, että töissä edelleen ollessaan moni uskaltaa sanoa ääneen, että töissä on raskasta ja olo jatkuvasti tosi väsynyt ja rasittunut. Päätä särkee usein, uni ei iltaisin tule tai sitä herää aamuyöstä pyörimään sängyssä ajatukset työasioissa. Tuntuu, että muisti pätkii, ei kykene keskittymään kunnolla mihinkään, maha oirehtii. Perheelle on vaikea olla läsnä, itsestähuolehtiminen jää helposti työvelvollisuuksien alle, ajatuksia on vaikea saada irti työasioista. Se, että nämä liittyisivät työuupumukseen on kuitenkin monen vaikea myöntää – jopa itselleen saati muille. Mutta miksi?
Ehkä töissä sinnitellessä monella on aina vaan vahvana ajatus, että tämä on kuitenkin vain väliaikaista ja kyllä tämä tästä taas helpottuu. Vaikka nyt välillä vähän pahalta tuntuukin, niin tämä pitää vain kestää. Sitten kun tuo tai tuo on ohi, niin sitten helpottaa.
Tai sitten on niin tunnollinen ja vastuuntuntoinen, että ajatuskin uupumuksen takia sairauslomalle jäämisestä tuntuu mahdottomalta. Työkaverien työpaineet vain kasvaisivat, tehtävät tulisi hoidettua huonosti tai ehkäpä joka koko yrityksen toiminta vaakalaudalla. Miten ihmeessä voisin yhtäkkiä vain lopettaa työnteon ja pitää ajatukseni poissa työhuolista?! Tai voi ajatella, että ei se sairausloma mitään auttaisi, kun sen jälkeen olisi sitten vain kahta kauheampi kasa töitä odottamassa, kun ei niistä kaikkista kukaan sairausloman aikana kuitenkaan ehtisi huolehtimaan.
Monia arveluttaa myös se, että miten esimies suhtautuisi työuupumuksen takia sairauslomalle jäämiseen ja miten työuupumuksen tunnustaminen vaikuttaisi tulevaisuuden työkuvioihin. Entä mitä työkaverit ajattelisivat? Olenko heitä heikompi tai valitanko vain pienemmästä?
Tunnustan, että useampi edellä lueteltu asia oli syynä siihen, että annoin työuupumuksen kohdallani kasvaa liian kauan. Koitin vain sinnitellä ja voittaa vaikeudet. Luovuttaminen tuntui vaikealta. Jopa mahdottomalta. Nyt jälkeenpäin harmittelen ainoastaan sitä, että miksi en luovuttanut aiemmin ja arvostanut itseäni enemmän. Uskon, että olisin parantunut työuupumuksesta nopeammin ja pienemmin vahingoin, jos olisin aiemmin myöntänyt, että taistelemalla entistä enemmän en tässä asiassa selviydy voittajaksi. Olisi pitänyt aikaisemmin osata luovuttaa ja heivata täydellisesti hetkeksi ja huolehtia sitten vasta tulevaisuudesta.
Toisaalta armahdan itseänikin sillä tiedolla, että on hyvin vaikea arvioida, että mikä oma vointi missäkin kohtaa todella on. Onko stressi edelleen ihan normaalin rajoissa eli todellakin vain väliaikaista ja siitä kykenee sitten palautumaan? Jos tuntuu, että työuupumuksen puolella jo mennään, niin miten kauan on kuitenkin vielä varaa pyrkiä vähentämään kuormittavia tekijöitä työssä ja selättää työuupumus töitä tehden? Missä kohtaa olisi tarpeen hakeutua sairauslomalle? Tai miten kaukana vielä on se lopullinen romahduspiste, jolloin ei enää ole muuta vaihtoehtoa kuin sairausloma ja mahdollisesti hyvin pitkäkin sellainen?
Työuupumus muodostuu pidemmän ajan kuluessa ja itselle on saattanut jo hämärtyä se, että millainen olinkaan ja miten tunsin aiemmin. Silloin kun ei vielä käynyt mielessäkään, että voisin olla töiden takia uupunut.
Työssä uupuneen neuvo:
Huolehdithan itsestäsi riittävästi ja riittävän ajoissa. Työuupumuksen voittaminen vaatii aina selkeitä muutoksia työssä.
Kokemuksen karuja opetuksia:
Työ tuntuu edelleen hauskalta, innostavalta ja puhkut energiaa, mutta läheisesi huomauttavat ja itsekin näet, että työntekosi on poikkeuksellisen antaumuksellista ja elämää hallitsevaa. Varaudu siihen, että todellisuudessa syötkin jo jaksamistasi, vaikka et sitä vielä itse tuntisikaan niin.
Kun kuvittelet olevasi jo uupumuksen pohjalla, saatat olla vasta puolessa välissä, jos et tee radikaaleja muutoksia.
Vaikka kuinka haluaisit, niin pystyt muuttamaan ainoastaan itseäsi.