Maija koki uupumuksen joitakin vuosia sitten vastatessaan yksin suuren, globaalin yhtiön viestinnästä ja markkinoinnista. Töissä oli valtava projekti meneillään ja tekemistä ja vastuuta oli aivan liikaa, muttei lupaa rekrytoida ketään avuksi.
”Oirehdin stressin vuoksi kroonisilla univaikeuksilla, joita hoidin mieliala- ja nukahtamislääkkeillä. Töissä olin vihainen ja itkeskelin. Kun tärkeä projekti saatiin päätökseen, olin jo siinä jamassa etten pystynyt nukkumaan edes lääkittynä. Havahduin vasta kun paljastuin kollegalle työmatkalla; itkin aamulla meikatessani, koska en ollut nukkunut juuri lainkaan.”
Tuon matkan jälkeen Maija jäi kuukauden mittaiselle sairauslomalle, jonka koki olevan sekä helpotus että pahentavan asiaa. Sairauslomalla Maija lepäsi aina sen ajan, kun lapset olivat hoidossa ja koulussa ja koki, että väsymys alkoikin nopeasti hellittää.
”Sain uniasiat aika pian kohdalleen jäätyäni pois töistä, minkä myötä mielialakin alkoi kohentua. Levätessänikin tunsin silti huonoa omatuntoa siitä, että työni olivat tekemättä, mikä vaikuttaa koko yritykseen – minullahan ei tietenkään ollut sijaista.”
Huonon omantunnon lisäksi sairauslomalla Maijan mieltä painoi se välinpitämättömyys, jonka joutui työpaikan suunnasta kokemaan. ”En vielä jälkeenpäinkään voi ymmärtää, miksi minuun, joka olin vielä hyvin keskeinen työyhteisön jäsen, ei kukaan ottanut yhteyttä kuukauden kestäneen sairausloman aikana. Ei tsemppiviestejä, soittoa, mitään – kuin minua ei olisi ollut enää olemassa.
Luuserin viittaa en kuitenkaan sovitellut päälleni lainkaan, sillä minua ei hävettänyt tilanteeni millään tavalla. En ajatellut mitä muut minusta ajattelevat, lähinnä olisi ollut mukava tietää että joku välittää. Tuntui kuin minut olisi suljettu sairauslomani myötä pois yhteisöstä ja siksi töihin oli myös vaikea mennä takaisin.”
Johto ei tarjonnut tukea työpaikan uupuneille
Vakavan työuupumusdiagnoosin tehnyt työterveys yritti järjestää kolmikantakeskustelun tilanteesta. Maija koki sen turhaksi, koska hän ounasteli tietävänsä, että mikä hiljaa pysyneen toimitusjohtajan suhtautuminen asiaan olisi. ”Jälkeenpäin sitten kuulinkin, että yrityksen toimitusjohtajan mielestä työuupumusta ei ole olemassa – Jotkut vain eivät kestä paineita niin kuin toiset.” Maija oli ennen uupumistaan tehnyt jo pitkähkön uran suurten yhtiöiden viestinnässä, joten hän oli kyllä hyvin tottunut kestämään paineita. Maija ei ollut myöskään työyhteisön ensimmäinen ja ainoa uupuja. Mutta edes nämä seikat eivät saaneet johtoa ottamaan uupumusta vakavasti.
”Ajattelin, että oli aivan sama milloin palaisin, koska uupumiseen ajaneet asiat eivät muuttuisi vaan voin muuttaa vain itseäni ja omia olosuhteitani. Vaikka olosuhteeni ja yrityksen johto ja ilmapiiri olivat mitä olivat, uupumiseni oireiden tunnistaminen, myöntäminen ja hoitaminen olivat kuitenkin loppukädessä omalla vastuullani. Oivalsin jo silloin, että päästäkseni eroon ulkoisista seikoista, jotka uupumukseen minua ajoivat, minun olisi lähdettävä yrityksestä pois kokonaan.”
Maija oli kuitenkin vielä parisen vuotta samassa paikassa töissä, koska sopivia tehtäviä oli harvoin tarjolla.”Keskustelut alaisen rekrytoinnista eivät edenneet, ja ymmärsin että jotta en päätyisi taas burnoutiin, minun olisi suhtauduttava työhön eri tavalla. Tämä ei ollut enää vaikeaa, sillä burnout ja sairausloma saivat erittäin korkean sitoutumisasteeni yhtiöön laskemaan aika lailla. Pystyin tekemään ja välittämään vähemmän.
Koin että minut oli petetty. Moni tiesi uupumuksesta, mutta kukaan ei puhunut siitä sanaakaan, eivät myöskään esimiehet. Minua kohdeltiin kyllä suunnilleen samalla tavalla kuin ennen, hyvässä ja huonossa. Tämä saattaa olla vain luuloa, mutta minusta keskusteluyhteys johtoon huononi. Tuossa alle kahdessa vuodessa esimieheni vaihtui kaksi kertaa. Tuntui kuin olisin tietyllä tavalla persona non grata. Kun aikanaan lähdin pois, kaikki olivat kuitenkin hyvin yllättyneitä”
Oman uupumuksen syiden ymmärtäminen tärkeää
Maija kertoo jälkeenpäin tajunneensa myös oman vastuunsa uupumiseen johtaneissa tapahtumissa: ”Olen aikaisin aikuistunut, aina itsenäisesti pärjännyt ihminen, jonka on vaikea pyytää apua. En koskaan kertonut ainakaan tarpeeksi selvästi tai oikeille ihmisille, missä kunnossa olin – tämä onkin suurin oppini aiheesta. Esimieheni oli ulkomailla, hänen esimiestään en halunnut asioillani vaivata. Yritin pärjätä miesvaltaisessa pärjäämisen kulttuurissa liikaa ja liian yksin, eikä kukaan voinut minua estää.”
Maija tunsi jo sairausloman aikana selättäneensä työuupumuksen ja koki sen vain hetkelliseksi tilanteeksi, johon johtavat syyt hän hyvin ymmärsi. Syiden ymmärtäminen auttoi häntä selviytymään tilanteesta yksikseen. Työnantaja ei kyllä tukea toipumiseen lainkaan edes tarjonnut työterveyden palveluja lukuun ottamatta. ”Ehkä tämän vuoksi painotankin uupujan omaa vastuuta omasta hyvinvoinnista, sillä olen kokenut niin vahvasti sen miltä tuntui kun kukaan ei välittänyt, tai ainakaan sitä näyttänyt”
Maija ei pelkää työuupumuksen enää toistuvan. ”Koen olevani uupumuksen kokeneena vahvempi kuin ennen, koska tiedän olevani siihen jollain tavalla taipuvainen. Osaan olla jatkossa tarkkana, ja jos vointi joskus huonontuisi, toimisin toisin ja ottaisin asian rohkeammin puheeksi työnantajan kanssa. Voin nykyään hyvin, ja olen pienemmässä työyhteisössä, jossa kaikkien jaksamisesta välitetään, myös johtotasolla.”