”Miks sä et kirjota mitään säännöllisesti, jos sä oot kerta bloggaaja?” – Kuuluu kysymys viikosta toiseen. Kirjoitustahtini on nykyisin ailahtelevainen, mutta syystä. Kirjoitan, kunhan juttu tulee ulos mielestäni ilman ponnisteluja tai stressiä. Kun juttu tulee ulos, niin se on valmis. Väkisin tulee vain sutta ja sekundaa sekä teennäistä ajatuksen virtaa. Sellaista tekstiä, josta kärsin myöhemmin, koska jos aihe jää pyörimään mieleen kirjoittamisen jälkeen, niin se on julkaistu keskeneräisenä. Luonnosta ja elämästä kirjoittaminen ei mielestäni saa aiheuttaa tuskaa, vaan vapauttaa sekä tuoda hyvää mieltä. Blogi onkin ainoa asia, jonka olen säilyttänyt, vaikka muu elämäni nollaantui täysin työuupumuksen myötä. Välillä mietin, että Metsänneidosta ja blogista olisi pitänyt päästää irti, sillä se kantaa mukanaan monta menneisyyden haamua entisestä työelämästäni.
Kun työuupumus imaisi mukaansa
Hektinen, suorittava ja aktiivinen elämäntapani muuttui salakavalasti sekavaksi ja hallitsemattomaksi kaaokseksi, enkä saanut mistään otetta, vaan valuin pimeyteen kuin suonsilmään. Kun viimeinen piste kirjoitettiin i:n päälle, niin se oli menoa ja katosin tästä maailmasta. Sairauden puhkeaminen kiteytyy oikeudenmukaisuuden puuttumiseen, kiittämättömyyteen, aliarviointiin, hektiseen nyky-yhteiskuntaan, kaksinaamaisuuteen…Voisin jatkaa listaa loputtomiin tai ainakin melkein. Tulevaisuudessa joudun välttämään ahdistavia ihmiskontakteja ja stressaavia tilanteita. Mietin, miten pystyn elämään, sillä elämä on täynnä vaikeita tilanteita.
Sairastan keskivaikeaa masennusta ja työuupumusta, joka laukaisi masennuksen. Olen kärsinyt psykosomaattisista fyysisistä kivuista ja vaivoista vuosia tietämättä, mikä minua vaivaa.
Vaivoille ei ole löytynyt syitä, vaikka moni vaiva luokiteltiin stressiperäiseksi. Ongelmaa vaivojen takana ei kukaan ottanut puheeksi, hoitanut saati, että kukaan olisi ajoissa kuunnellut. Kielsin ongelmat itseltäni ja olin sinisilmäinen. Itkin pitkään aamuisin vessassa: ”En jaksa mennä töihin!”. Lopulta itkin päivisin työpaikan vessassa ja viimeiset viikot julkisesti missä vain. Nukahtelin mihin sattuu ja töiden jälkeen en kyennyt tekemään mitään, nukuin vain. Fyysisiä oireita olivat mm. selkä ja käsivarsien kiputilat sekä päivittäinen päänsärky. Nenästä tuli verta päivittäin ja öisinkin. Astma puhkesi stressiperäisenä ensimmäisen liian lyhyen sairaslomajakson jälkeen.
Kasvoihini piirretyn hymyn ja iloisuuden taakse kasautuneet puhumattomat traumat räjähtivät käsiin entisen työpaikkani vuosia jatkuneen epäasiallisen kohtelun seurauksena. Viimeiset kaksi vuotta olivat suoraan helvetistä. Vuodet sisälsivät tapahtumasarjoja, joita en vieläkään pysty purkamaan itkemättä hysteerisesti, nukkumatta päiviä tai saamatta fyysisiä oireita. Tapahtumien seurauksena minulla diagnosoitiin psykosomaattinen oireyhtymä, kärsin dissosiaatioista ja loputtomasta väsymyksestä. Väsymyksestä, joka ei lähde pois nukkumallakaan.
Tukiverkoston merkitys korvaamaton
”Voit paremmin kuin vuosi sitten” – Psykoterapeuttini lohduttaa minua niinä päivinä, kun minusta tuntuu, etten parane koskaan. Paraneminen tapahtuu mielestäni liian hitaasti. Paranemisen odottaminen sekä suorittaminen lisää psykosomaattisia oireita. Kroppani tuntuu usein kuin jyrän alle jääneellä ja päänsärkyni siltä kuin joku yrittäisi porautua takaraivosta tai silmämunista ulos. Se on totta, voinhan minä paremmin ja kiitos kuuluu miehelleni, joka on hoitanut minua kotona, lapselleni, joka sanoo, että me parannamme sinut äiti rakkaudella. Hänestä on kasvanut huomaavainen ja ajattelevainen tyttö. Kiitos kuuluu hyvän suorasanaisen psykiatrin ja Suomen parhaimman terapeuttini, jota tapaan viikoittain. Ilman tätä tukiverkostoa olisin mennyttä.
Psykosomaattisuus nollasi sosiaalisuuteni ja on vahvistanut erakkoluonnettani, tarvettani olla yksin tai tekemisissä vain muutaman ihmisen kanssa. Olen saanut kuulla ilkeitä asioita ihmisiltä, jotka pelkäävät ja väheksyvät mielenterveyteen liittyviä sairauksia. He eivät ymmärrä ja he pelkäävät tuntematonta asiaa. Olen heidän silmissään heikko ja mielisairas. Todellisuudessa olen vahva. Olen selvinnyt elämässä 38-vuoden ikään tahdonvoimalla elää ja iloisuudella, vaikka syviä alamäkiä on ollut monia. En halua luovuttaa.
Luonto on ollut läsnä elämässäni aina
Olen maalaistyttö. Rakastan eläimiä ja minulla on nytkin neljä metsästyskoiraa kotona. Opiskelin ja tein töitä luonnon parissa 15 vuotta. Työuupumus nollasi elämästäni 15 vuotta. Sairaus pilasi tosin vain sen osan luontosuhteestani, jota työni käsitteli eli metsäsuhteeni. Kun nousin sängystä akuuttivaiheen jälkeen, tiesin minkälaiseen luontoon minun on päästävä kunhan jalat kantavat.
Minun voimani elämään tulee edelleen luonnosta, luonnonkunnioittamisesta ja sen monipuolisesta käytöstä. Voin paremmin luonnossa, erämaassa ja maalla avarien peltojen keskellä kuin kaupungissa ahtaan elinympäristön puristuksissa sekä ihmispaljoudessa ahdasmielisten ihmisten ympäröimänä. Voin paremmin käyttäessäni luonnonantimia ravinnoksi. Voin paremmin hengittäessäni puhdasta ja raitista ilmaa.
Metsästys on osa terapiaani
Luonnolliseen elämäntapaani kuuluu metsästys. Perheemme käyttää pääasiassa riistanlihaa ja kausivihanneksia sekä kotimaisia kasviksia. Terveellinen tapa elää on vahvasti läsnä ja olen kiinnostunut lisäämään kehon hyvinvointia kaikin mahdollisin, mutta luonnollisin keinoin. Sairauttani luonto ei paranna, mutta tukee parantumistani ja luo ympäristön, jossa rasittunut mieli voi levätä ilman ylimääräisiä ärsykkeitä.
Metsästys on parasta mitä tiedän. Se on nykyisin myös osa terapiaani. Kävelen luonnossa ilman polkuja. Aistini ovat valppaina ja mieleni on kirkas. Metsästystilanteet ovat ainoita hetkiä, joissa pystyn itsenäiseen harkintaan, valikointiin ja ajatukseni keskittyvät hetkeen. Metsästäessä olen henkisesti parhaimmillani. Tunnetta en voi siirtää muuhun tekemiseen ja siksi olenkin pyrkinyt lisäämään metsästyspäiviä ja poistamaan muut menot elämästäni. Minulla on siis kaksi terapeuttia, ihminen ja luonto, joita ilman en olisi tässä kirjoittamassa ajatuksiani teille.
Erämaan uskomaton voima
Erämaa on paikka, jossa koen olevani täysin terve. Erämaan vapaudesta löytyy tunne, joka vapauttaa mieleni vaikeistakin tunteista ja kokemuksista. Se on se hetki, kun kävelen keskelle erämaata ja ympärilleni avautuu näkymät kauas eikä ympärillä näy mitään ylimääräistä. Pystyn hengittämään aivan kuin minulla ei olisi stressiperäisenä puhjennutta astmaa, aivan kuin minun mieleni ei olisikaan rikki, eikä menneisyyden taakka painaisikaan hartioitani alas. Sydämeni lyö tasaisesti ja tunnen kroppani raskaan vaeltamisen jälkeen. Nuo tunteet Tunturi-Lapissa on tärkeämpiä kuin mahdollisesti saatava saalis.
Työuupuneena elämän täytyy antaa vain soljua eteenpäin omalla painollaan. Taakka on raskas ja elämä pimeää. Takapakkia tulee, lamaantumisia, paniikkihäiriöitä, tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Tunteita, sairauden taustoja sekä oireita on yhtä paljon kuin on sairaitakin. Toiset parantuvat nopeaan, toisilla parantumiseen menee vuosia. Luonto tukee parantumistani muun hoidon tukena. Se on turvallinen ja rauhoittava ympäristö toipumiselle. Siellä saan olla oma itseni, sellainen ihminen joksi minä synnyin. Herkkä ja rauhallinen Riikka.
Toivon sinulle voimia tähän päivään. Anna luonnon auttaa sinua parantumaan.
Riikka, Metsänneito – Naisellinen blogi metsästyksestä
